Tulenjohtoaliupseerin sota 1941–44 Karjalan Kannaksella

Tässä käsillä oleva kirja on sotakirja (linkki alla). Se kertoo isäni Pekka Kangasniemen sotareissun vaiheet vuosina 1941–1944. Isäni palveli JR 6:ssa 13. kranaatinheitinkomppaniassa. Hän eteni alikersantiksi ja siten ryhmänjohtajaksi. Hänen tehtäviinsä kuului etupäässä tulenjohtotehtävät.

Kirja Tj-aliupseerin sota PDF-muodossa (Tapio Kangasniemi 2015)

Tämän kirjan tekeminen on ollut mielessäni pitkään. Isäni ehti kuolla liian aikaisin, jotta olisin ollut valmis keskustelemaan hänen kanssaan sodasta. Olinpa kaiken lisäksi 1970-luvulla niin kiihkeä pasifistikin, etten näennäisesti ollut edes kiinnostunut sodasta, vaikka olin kuitenkin.

Pekka Kangasniemi 1941

Pekka Kangasniemi 1941

Eipä tosin isänikään kovin innokas ollut sodasta puhumaan. Äitinikin oli sitä mieltä, ettei isälle tehnyt hyvää puhua sodasta. Äiti väitti, että joka kerta, kun isä oli puhunut jonkun sotakaverin kanssa kokemuksistaan, hän oli huutanut kauhusta seuraavana yönä.

Terapeuttina kuitenkin ajattelen, että kauhua kohti olisi pitänyt mennä vähin erin, ja näin lopulta kauhun läpi lepoon. Tämä prosessi isältä jäi tekemättä. Minä kenties osaltani käyn tätä prosessia tässä kirjassa. Ajattelenkin, etten olisi tämä, mikä olen, jos isä ei olisi ollut sodassa. Olen siis sodan lapsi, vaikka synnyinkin yli 10 vuotta sodan jälkeen. Sota jättää pitkän varjon tulevaisuuteen. Näin on aina ja jokaisen kohdalla.

Tänään annan suuren arvon isälleni ja muille hänen kaltaisilleen, jotka rähjäsivät vuosikausia rintamalla. Enkä rehellisesti sanottuna ole aivan varma, etteikö vastaava voisi uusiutua itään päin jonakin hetkenä. Sitä vain toivon, etteivät omat lapseni joutuisi kokemaan samaa, mitä isäni ja äitini kokivat, tai isovanhempani vuonna 1918.

Kirjan tarina etenee kutakuinkin kronologisesti. Vain asemasodan ajalta olen laittanut asioita hieman toisenlaiseen järjestykseen. Olen nimittäin ryhmitellyt asemasodan ajan valokuvia teemoittain, en vain aikajärjestykseen.

Toivon, että kirja isäni, kranaatinheittimen tulenjohtoaliupseerin (Tjau) sotareissusta antaa lukijalle ajatuksia ja oivalluksia.

Pirkkalassa huhtikuussa 2015

Tapio Kangasniemi

Tappajan muotokuva – Heikki Kaljunen

Tässä julkaistava kirja (linkki alla) on saanut alkunsa siitä, kun aikanaan tutkin äitini isän vaiheita 1918 Kämärällä ja Viipurin seudulla. Tuolloin sain käsiini arkistoissa joitakin Heikki Kaljuseen liittyviä dokumentteja. Myös kirjallisuudesta sain lukea Kaljusesta ja hänen teoistaan. Mielenkiintoni heräsi, kun joka paikassa hänet luonnehdittiin erittäin murskaavin sanakääntein. Löysin vain ani harvoja positiivisia lausuntoja. Millainen ihminen on tuollainen, jota lähes kaikki pitivät kauheuden ruumiillistumana? Asiasta piti ottaa selvää.

Kirja Tappajan muotokuva PDF-muodossa (© Tapio Kangasniemi 2014)

Vuonna 2013 oli aika kulunut sopivaan hetkeen, että saatoin käydä käsiksi Heikki Kaljusen persoonaan. Viime vuosina on kaiken lisäksi virinnyt keskustelua terrorismista ja terroristeista. On ollut isoja tapahtumia, joihin terrorismi voidaan liittää ja on ollut toisaalta pienempiä tapahtumia, joissa on oikeus kysyä, täyttävätkö teot terrorin merkit. On myös havaittavissa, että terrorismi-sanaa on alettu käyttää entistä enemmän synonyymina kaiken pahan ruumiillistumalle. Sanalle on alkanut kasautua myyttistä merkitystä.

Käsillä oleva kirja lähestyy Heikki Kaljusen persoonaa ja hänen kauttaan terroristin yleisempääkin profilointia usealta kantilta. Yksi näkökulma on myytin käsitteen analyysi ja soveltaminen Kaljusen toimintaan ja persoonaan sekä laajemminkin siihen todellisuuteen, missä terrorismi saa tilansa. Toinen näkökulma on moraalifilosofinen, jolloin Kaljusen toimintaa ja terroria yleisemminkin arvioidaan ulottuvuudella oikea ja väärä tai hyvä ja paha. Kolmas näkökulma on tavallaan diagnostinen. Tässä näkökulmassa käytän sekä filosofian antamia työkaluja että diagnosointijärjestelmä DSM IV:n antamia psykodiagnostiikan työkaluja. Neljäs näkökulma on historiatieteellinen, jolloin tutkin toisaalta Heikki Kaljusen elämänkaarta ja toisaalta etenkin vuosien 1917 ja 1918 tapahtumia. Vuoden 1918 tapahtumiin liittyy keskeisesti Kaljusen tekemien surmatöiden analysointi.

Terroristin muotokuvan hahmottamiseksi olen lisäksi ottanut käsittelyyn muutaman vertailuhenkilön, joista osa edustaa poliittisesti erilaista väriä kuin Heikki Kaljunen. Nämä erilaiset lähestymiskulmat tähtäävät periaatteessa yhteen maaliin: Kaljusen psyykkisen rakenteen hahmottamiseen ja kyseisen henkilön sijoittumiseen toimivana olentona oman aikansa tapahtumiin.

Heikki Kaljunen Terijoen punakaartin esikunnassa 1918. Kuva: Työväen Arkisto.

Heikki Kaljunen Terijoen punakaartin esikunnassa 1918. Kuva: Työväen Arkisto.

Vuonna 1893 Sortavalan maalaiskunnassa syntynyt Heikki Kaljunen tuli tunnetuksi vuoden 1917 suurlakon ja Suomen sisällissodan aikoihin. Häneen liitettiin lukuisa määrä kidutuksia ja murhia ja häntä alettiin kutsua lisänimillä pyöveli, suurmurhaaja, surullisen kuuluisa murhaaja ja niin edelleen. Kaljunen toimi Karjalan kannaksella lentävän osaston päällikkönä sekä Valkjärven ja Raudun rintaman päällikkönä. Hän asetti itse itsensä punaisten itäisen rintaman päälliköksi. Hänen aikalaiset kutsuivat häntä kenraali Kaljuseksi, ehkä piloillaan, mutta Kaljunen ei itse tehnyt suuria eleitä hälventääkseen syntynyttä käsitystä, että olisi eräänlainen kenraali.

Kaljusen julkinen toiminta alkoi jo 1917 syksyn suurlakon aikana, jolloin hän johti niin sanottua Karjalan rankaisuretkikuntaa. Retkikunta koostui pääosin kotkalaisista ja viipurilaisista radikalisoituneista työväen järjestyskaartilaisista. Kaljunen sai epävirallisen valtuutuksen retkelleen tuon hetken punakaartien päälliköltä, entiseltä Venäjän armeijan aliluutnantilta Ali Aaltoselta. Retken aikana ammuttiin muutama henkilö ja vangiksi otettiin niin ikään muutama. Kaljunen tuli retken aikana kuuluisaksi tavastaan kuulustella vankejaan pelottelun ja kidutuksen keinoin. Toisen omavaltaisen retken Kaljunen teki joulukuun 1917 alussa Ensoon.

Sisällissodan alussa Kaljunen oli aktiivinen Karjalan kannaksen puhdistaja ja tässä työssään hän teloitti tai teloitutti useita ihmisiä. Kaiken kaikkiaan Kaljunen on ollut todistettavasti osallisena 23 surmatyössä joko itse ampujana tai toimeksiantajana. Näiden lisäksi on olemassa yhdeksän tapausta, joihin Kaljusen voi varsin helposti yhdistää.

Sisällissodan loppuhetkinä Heikki Kaljunen pakeni Pietariin mukanaan suuri määrä Karjalan kannaksen punakaartilaisia. Lisäksi hänellä oli mukanaan sodan aikana takavarikoitua tavaraa. Lopun elämänsä Kaljunen sitten viettikin Neuvostoliitossa toimien muun muassa suksitehtaan johtajana Moskovassa. Hän katosi ja ilmeisesti ammuttiin Stalinin vainoissa 1938.

Alun perin oli tarkoitus julkaista tässä PDF:nä oleva kirja paperiversiona. Kustantajien pitkät käsittelyajat yhdistettynä odotettavissa olevaan lopputulokseen saivat minut tekemään käsillä olevan ratkaisun.

Käsikirjoituksen on lukenut kaksi tutkijatohtoria, toinen historiatieteen alalta ja toinen uskontotieteen alalta. Heidän kommenttejaan olen pyrkinyt ottamaan huomioon mahdollisimman paljon. Heille olen kiitollinen annetuista neuvoista. Tässä oleva teksti eroaa monin paikoin alkuperäisestä tekstistä. Tämä on kolmas käsikirjoitusversio. Olkoon tämä tällä erää viimeinen versio tästä aiheesta minun tekemänäni.

Pojalleni Tuomakselle olen kiitollinen, että hän auttoi kirjan saattamisessa internetiin.

Pirkkalassa 9.12.2014

Tapio Kangasniemi